Vuoden pelit 2016

Aika tiivistää vuosi 2016 suosikkipelieni muodossa! Jo ennen tätä merkintää olin yllättänyt siitä, miten paljon pelejä oikeastaan hankin ja pelasin tänä vuonna. Useampi suosittu uutuspeli päätyi omaan videopelirepertuaariin ja pelattua tuli myös viime vuonna julkaistuja tekeleitä.

Painopiste omissa valinnoissani oli tietenkin tarinalla. Napsin pelattavaksi useimmiten pelejä joiden tarinat herättivät trailereissa mielenkiintoa, ja tunsin luonnollisesti vetoa myös kauniisiin väreihin ja musiikkiin. Vuosi 2016 oli pelaaja-Evelle hyvin tyydyttävä, mielenkiintoinen, täynnä erikoisia, syvällisiä tarinoita ja hahmoja. Muutama pettymys luonnollisesti mahtui mukaan, mutta hyvät kokemukset onneksi peittosivat ne alleen mennen tullen. 

Omalla kohdallani Uncharted 4: A Thief's End oli vuoden odotetuimpia, ellei jopa odotetuin peli. Tähän päättyivät Nathan Draken hurjat seikkailut aarteiden perässä, joten totta kai odotukset olivat äärimmäisen korkealla. Viimeisessä Naten tähdittämässä Uncharted pelissä seikkaillaan maapallon eri kolkissa merirosvoaarteen perässä, kaikki muut mahdolliset spoilerit olin onneksi onnistunut välttämään ennen kuin pääsin itse peliä pelaamaan. Seikkailu osoittautui jokaisen odotuksen täyttäväksi tykitykseksi, jossa ei epäilty viittilöidä pelisarjan aiempien osien suuntaan. Sarjaa suuresti rakastavana nautin seikkailusta jokaista piirtoa myöten, mukana oli vanha tuttu päähenkilökaarti ja uusia tuttavuuksia, joista ainoita (hienoisia) pettymyksiä olivat pahikset. Peli oli sekä tarinallisesti, että pelillisesti ihastuttava elämys, jossa hengitys salpautui niin tapahtumien, visuaalisuuden ja musiikkien pettämättömällä yhteispelillä. Jo pelkästään tämän neljännen osan vuoksi voin lämpimästi suositella muutenkin loistavaa pelisarjaa jokaiselle hyvistä seikkailuista, historiasta ja mysteereistä nauttivalle. 

The Talos Principleä sivuttiinkin pelinä jo edellisessä merkinnässä, jossa ylistin pelin voimakasta, omaperäistä soundtrackia. Varasin pelin kirjastosta vuoden alkupuolella, arvaamatta yhtään millaiseen syvälliseen kokemukseen olin pistämässä päätäni. The Talos Principle käsittelee erilaisten ongelmaratkaisutehtävien kautta uskontoa ja uskomista, mikä ei välttämättä uskonnosta piittaamattomalle ja varsinkaan ateistille kuulosta ehkä houkuttelevalta. Siitä huolimatta suosittelen käymään käsiksi peliin, ennakkoluulottomasti ja mieli avoinna, sillä pelin tapa käsitellä uskontoa ja uskomista on kertakaikkiaan ainutlaatuinen. Aivot pääsevät vaikeutuvien ongelmaratkaisutehtävien lisäksi työskentelemään nimenomaan pelin keskeisen teeman parissa. The Talos Principle on vuoden suosikkikokemuksiani jo siitä syystä, että olen useasti läpipeluun jälkeen muistellut peliä ja sen herättämiä ajatuksia. Pelatkaa, kakkososan on vahvistettu olevan tekeillä!

Vuoden yllättäjä omalla kohdallani oli ehdottomasti Blizzardin Overwatch. Pelin ilmestyessä en oikeastaan ollut lainkaan innoissani, tiimissä pelaaminen ilman tarinaa ja ensimmäisen persoonan ammuskelu eivät säväyttäneet minua oikeastaan millään tavalla. Sattui kuitenkin eräänä kauniina päivänä niin, että peli oli alennuksessa 40 euron hintaan. Mielenkiintoisen näköinen hahmorepertuaari, kenttien viehättävät värit ja perustuminen eri maihin olivat nyt alkaneet kiinnostaa minua juuri sen verran, että menin sitten ja ostin pelin aika estottomasti. Kun löytyi vielä muutama kaveri, joiden kanssa sain peliä pelattua, huomasin yhtäkkiä miten hauskaa ja koukuttavaa ajanvietettä peli oikeastaan onkaan. En ole tutustunut peliin kilpailulliseen puoleen, enkä luultavasti aiokaan, mutta rento pelailu kavereiden kanssa ja toisinaan yksinäänkin on yllättävän hauskaa. Suosittelen hankkimaan pelin PS4:lle ihan vaan siksi että pääsen tekemään tiimityötä teidän kaikkien kanssa ja näyttämään, ettei mun jengin vahtivuorolla riehuta!

Tämä peli tuli oikeastaan hankittua vain sen takia, että se sattui olemaan Playstation + -jäsenille yksi kuukausittain vaihtuvista ilmaispeleistä. Olin aiemmin kuullut pelistä vain nimen ja katsonut pienen pätkän traileria, mutta pitkäksi aikaa se jäi sitten siihen. Everybody's Gone to the Rapture on oikeastaan jo vuonna 2015 ilmestynyt, mutta nimesin sen silti yhdeksi vuoden peleistäni. Vaikka peli on enemmänkin kävely tarinan läpi ja pelattavuus perustuu keräiltävien juttujen haalimiseen, oli kokonaisuus unohtumaton kokemus. Autiossa, loppunsa nähneessä englantilaisessa maalaiskylässä tallustaminen on aavemainen, musertavan surullinen kokemus. Pelissä tutustutaan useamman hahmon taustoihin, ammattimaisen ääninäyttelyn ja kauniin, melodisen musiikin siivittämänä. Erityisesti yksi hahmo on jäänyt vaivaamaan minua ja vieraillut jopa unissani, mikä yksin kertoo siitä, että peli todella jätti jälkensä ja siten ansaitsi paikkansa tässä listassa. Kunnollisen juoksukomennon puutteesta huolimatta suosittelen peliä kaikille hyvien, kauniiden tarinoiden ystäville. 

Julkistamisestaan saakka Giant Squidin Abzû oli hankintalistallani. Peli on suorastaan hämmentävän samankaltainen kuin thatgamecompany-yhtiön toteuttama Journey, mutta minullehan se vain sopi, Journey on nimittäin yksi suosikkipeleistäni kautta aikojen. Vedenalaiseen maailmaan ja sen mysteereihin tutustuva mystinen pikku sukeltajaolento on aivan yhtä hurmaava kuin Journeyn salaperäinen kaapuolento. Maailmat ovat täynnä kirkkaita värejä, pehmeistä voimakkaisiin ja pelkoa herättäviin. Pelaaja tutustuu matkallaan erilaisiin vedeneläviin, jo kadonneisiin ja yhä olemassa oleviin, samalla kun sanattomasti kerrotaan tarinaa ja murretaan myyttejä varsinkin eräästä eväkkäästä... hengästyttävän kauniin pelin musiikista vastaa Journeynkin parissa työskennellyt Austin Wintory, josta varmasti kirjoitan blogissa vielä myöhemmin. Abzûa voin oman kokemukseni perusteella suositella lääkkeeksi stressiin ja surufiiliksiin - peli on kaikessa kauneudessaan ja suloisuudessaan äärimmäisen terapeuttinen kokemus.

Löytyikö listalta jotain mikä meni hankittavien listalle? c;

Eve toivottaa railakasta uutta vuotta, vuonna 2017 tavataan taas pelien merkeissä!

Taustamelua osa I: The Talos Principle

Tässä nyt alkavassa sarjassa kirjoitan videopelimusiikista. Elokuvamusiikin tapaan videopelimusiikki on ollut minulle jo vuosia inspiraation lähde, tapa rentoutua ja totta kai jotain, minkä kautta elää hienoja hetkiä uudelleen. Olen sitä mieltä, että parhaimmillaan videopelimusiikki on silloin kun se jää mieleen ja saa ihon väreille. Musiikki on osa tunnelman luontia ja onnistunut sävellys saa oikeaan kohtaan laitettuna jopa kyyneleet silmiin. Hyvä videopelimusiikki voi myös kertoa tarinaa sellaisissa peleissä, joissa puhetta on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Ensimmäisessä osassa tätä sarjaa puhun juuri tällaisesta pelistä. Pelistä, jossa olet lähes yksin omien ajatustesi ja musiikin kanssa.

Note: ÄLKÄÄ ANTAKO KISSAN HÄMÄTÄ! Sillä ei oikeastaan ole pelissä roolia... t. halpaan mennyt

Näin alkuun kerron, ettei minulla ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia The Talos Principlestä. Googlailin netistä ongelmaratkaisupelisuosituksia, ja nimi nousi esille. Googlailin lisää, näin kuvia siististä robotista jolla pelissä pelataan ja laitoin nimeni jonon jatkoksi kirjaston kappaleen varauslistaan. Nopeasti pelin aloittamiseen jälkeen paljastui, ettei kyseessä ollutkaan ihan mikä tahansa ongelmaratkaisupeli, vaan jokin tosi hämärä... uskontojuttu??

Pelin musiikista vastaa Damjan Mravunac, jonka nimi ei sano minulle mitään. Yksistään tämä on aina virkistävää kun videopelimusiikista (ja videopeleistä yleensä) puhutaan, nimi johon ei ole törmännyt aiemmin. Mravunac yhdistelee The Talos Principlen kappaleissa mielenkiintoisella tavalla scifi-mäisiä ääniä klassisiin, tuloksena mehukas coktaili jota on vaikea sivuuttaa. Tietenkin, koska kyseessä on ongelmaratkaisupeli, ei ensimmäisenä tule kiinnittäneeksi huomiota musiikkin, ajatukset kun työstävät täysillä kaiken aikaa vaikeutuvia pulmia. Kuitenkin, kun pelin suurin pulma, uskonto ja oma usko alkavat aueta pelaajalle, Mravunacin musiikki tiukentaa vähitellen otettaan. Sävelmiin sekoittuu hengellisiä elementtejä aavemaisista kuorolauluista uruilta kuulostaviin ääniin. Musiikki liikkuu paikoitellen raskaasti huokaillen puolelta toiselle, pysähtyy välillä paikoilleen ja toisinaan viskaa mukaan odottamattomia ääniä, jotka pitävät musiikin mielenkiintoisena. Sävelmät ovat pelin alkupuolella rauhoittavia, jopa hypnoottisen unettavia, mutta mitä syvemmälle pelissä mennään, sitä eeppisemmäksi musiikki muuttuu.

Kirjoittavana ihmisenä ja erilaisia tulkintoja rakastavana olen myös usein kiinnittänyt huomiota kappaleiden nimeämiseen nimenomaan sellaisissa kappaleissa, joissa laulua ei ole tai sitä on hyvin vähän. Vaikka pelin tarina itsessään selittää usein kappalaiden nimiä, on joitakin kappaleita joskus kuunneltava useampaankin otteeseen, ennen kuin nimi aukeaa kunnolla. The Talos Principlen kappaleista moni on nimetty geneerisesti lokaatioiden mukaan, mutta muutaman kappaleen nimi jäi mieleeni erityisesti.

Yllä olevat kappaleet ovat mielestäni loistavia esimerkkejä siitä, miten musiikki voi herättää mielikuvia. Siihen, millaisia mielikuvia kuuntelijalle herää, on toki usein riippuvaista siitä, onko peli/elokuva ennestään tuttu. Jos ei ole, ja etenkin jos kappaleen nimeen ei kiinnitä sen kummemmin huomiota, mielikuvat voivat olla hyvinkin erilaisia. Koska tiedän (ja luultavasti tekin tiedätte ainakin tässä vaiheessa tekstiä) että The Talos Principlen teemana on uskonto ja oma usko, herättävät yllä olevat kappaleet automaattisesti siihen liittyviä mielikuvia. Tätä kirjoittaessani yritin kuitenkin kuunnella kyseisiä kappaleita pelkästään niiden nimiin nojaten ja kytkeä niitä kuuntelukokemukseeni voimakkaammin kuin pelikokemustani. Suosittelen kokeilemaan, jos videopelimusiikki miellyttää, kokemus voi olla mielenkiintoinen c:

Mravunac on myös onnistunut rakentamaan tarinaa musiikillaan. Jos kappaleet kuuntelee siinä järjestyksessä, missä peli etenee, pystyy tarinan rakentamaan mielessään vaikkei peli olisikaan tuttu. Kuten hyvissä tarinoissa yleensä, on tässäkin ensin nousu, joka tasaisesti lähenee huippua ja sitten pehmeä lasku kohti loppua. Tai loppuja, joita The Talos Principlen tapauksessa on useampi. Tarina ei kuitenkaan synny vain äänestä, vaan kappaleiden nimistäkin, jos niitä haluaa tarinaelementteinä ajatella. Pelin pelanneelle, kuten allekirjoittaneelle tämä on ehkä helpompaa, mutta voisi toimia sellaisellekin joka jaksaa pohdiskella nimiä pidempään.

Pelaajalle tärkeää voisi olla myös se, tukeeko musiikki pelaamista millään tavalla. On tehty tutkimuksiakin siitä, voiko musiikki jollain tavalla tukea oppimista ja muita keskittymistä vaativia tilanteita. Jos se auttaa pokerin pelaajia keskittymään tai parantaa salilla käyvän suoritusta, miksei se voisi tukea myös pelaamista? Mravunac suoriutuu loistokkaasti myös keskittymisen vahvistamisesta musiikillaan. Musiikki on juuri sopivan rauhallista, mutta samalla myös stimuloivaa vaikeissa pulmatehtävissä. Iskuja on tasaiseen tahtiin, jotta rauhallisuus ei ala unettaa ja loppupuolen aikarajoitteisissa tehtävissä rytmi tukee ratkaisuun tarvittavia iskuja.

The Talos Principlen kaltainen, suurta elämänfilosofiaa sisältävä peli tarvitsee tuekseen filosofisen, voimakkaan ääniraidan. Mravunac onnistuu musiikillaan herättämään ajatuksia ja tarjoamaan kuuntelijalleen ainutlaatuisia mielikuvia. Ilmapiiri väreilee uneliaasta heräilevään ja lopulta täysin hereillä olevaan. Jos pelkkä inspiroiva, ajatuksia herättävä musiikki kiinnostaa, on soundtrack mielekästä kuunneltavaa. Ja jos musiikin yhdistäminen The Talos Principle -pelikokemukseen kiinnostaa, olen ylpeä. Unohtumaton matka odottaa.  

Se jatkuu sittenkin!

Naughty Dog meni ja pudotti sen pommin, minkä putoamista olen pelännyt siitä asti, kun sitä alettiin ensimmäisen kerran netissä spekuloida.

The Last of Us saa jatko-osan.

Uutinen tipahti päähäni kuin alasin Looney Toones -piirretyssä, kovaa, korkealta ja kuhmun jälkeensä jättäen. Ensimmäiset ajatukseni olivat "Eimitämitämitäeieimitämitämitä????" ja huusin sisäisesti, koska ääntä ei lähtenyt sen jälkeen kun sain pihahdettua uutisen poikaystävälleni. Ellien ja tämän parhaan ystävän Rileyn tarinan kertovan Left Behind -lisäosan jälkeen ei pitänyt tulla jatkoa. Meille luvattiin, ettei sitä tule. Tunsin tulleeni jatko-osajulkistuksen jälkeen hieman petetyksi. Miksi?

ALLA OLEVA TEKSTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA PELISTÄ THE LAST OF US!

The Last of Usin tarina vuonna 2013 päättyi täydellisesti. Olimme kulkeneet pitkän matkan Joelin ja Ellien matkassa, nähneet millaista elämä on romahtaneessa maailmassa ja todistaneet, ettei keheenkään voi luottaa. Maailmassa oli vaarallista kauneutta, synkkiä tarinoista selviytymishalusta raaimmillaan. Silti The Last of Usin keskiö, pelin koko sydän on ihmissuhde (tai ihmissuhteet, jos puhutaan myös vaikuttavista sivuhahmoista), jonka ympärille tarina rakentuu. Seurasin haltioituneena koko pelin läpi sekä Joelin, että Ellien kasvamista, sitä miten vanha, elämään kyllästynyt mies ja vanhasta, "hyvästä" maailmasta tietämätön tyttö oppivat toisiltaan. Peli päättyykin tavalla, joka lyhyeksi hetkeksi läimäyttää pelaajaa kasvoille. Joel valehtelee Ellielle kirkkain silmin, teurastettuaan joukon joka oli kajoamassa hänen tyttökultaansa maailman elvyttääkseen. Ellien katse harhailee, hän miettii uskooko sanoja todeksi. Oliko tosiaan niin, ettei hän ollutkaan parannuskeino, ainutlaatuinen? Tyttö laittaa vielä Joelin vannomaan ja ilmeettömänä, suoraan silmiin katsoen Joel vannoo valheensa nimeen. Ellie vastaa vaisusti "okei" ja ruutu pimenee.

Kun loppuläimäytyksestä jäänyt punoitus alkoi hälvetä, ymmärsin, miten nerokas loppu oikeastaan olikaan. Uskoiko Ellie Joelin valheen, jäikö Joel jossain vaiheessa kiinni? Mitä tapahtui jos jäi? Olin lopulta todella tyytyväinen siihen, ettei peli kertonut meille enempää, ylistin auki jäävää loppua kaikille joiden kanssa sain pelistä puhua. Peli sai elämyksen kruunun täydelliseksi siloiteltuun päähänsä juuri tämän nimenomaisen lopun myötä. "Miksi loppujen olisi suoraan oltava onnettomia tai onnellisia?" mietin, "Miksi niin pitäisi olla, eivätkö mieleenpainuvimmat tarinat ole juuri niitä, joille saamme itse kuvitella lopun?"

Left Behind -lisäosa ei onneksi kajonnut vielä pelin loppuun. The Last of Usin takana oleva mies, Neil Druckmann vannoi, että Left Behind päättää uskomattoman matkan The Last of Usin maailmassa ja olin päätöksen tyytyväinen. Left Behind täydensi hienosti Ellien tarinaa ja kertoi lyhyesti, mutta otteessaan pitävällä tavalla dramaattisen tarinan Elliestä ja Rileysta. Parempaa päätöstä kaikelle ei olisi voinut toivoa. Pidätin silti hengitystä The Last of Us -jatko-osasta, kun Naughty Dogillekin töitä tehnyt taiteilija Marek Okon julkaisi yhtenä kauniina päivänä tällaisen teoksen Elliestä...

Fanit totta kai syöksyivät heti tulkitsemaan, että teos on merkki The Last of Us -jatko-osasta. Ihmetystä herätti erityisesti Joelin puuttuminen ja puhetta oli myös taustalta uhkaavasti lähestyvistä sotilaista. Okon tietysti katkaisi siivet jatko-osahuhuilta lähes välittömästi. Mies kertoi että kyseessä on pelkkä fanitaideteos henkilöltä, joka pitää pelistä kovasti. Tästä levollisena jätin asian taas hetkeksi, kunnes kesällä E3 Game Shown aikana vanhat pelot nostivat taas päätään ja jännitin, inahtaako Sony omassa tilaisuudessaan jotain The Last of Us kakkosesta. Onneksi tälläkin kertaa sain huokaista helpotuksesta ja nyt aloin jo itsevarmasti asennoitua niin, ettei jatko-osaa tule. Kunnes sitten...

Näin ensin aiheesta twiitin, sitten toisen, kolmannen ja neljännen. Sitten vastaan tuli traileri, jonka totta kai heti katsoin. Yllä oleva kohta trailerissa sai tilaisuudessa mukana olleen yleisön raivokkaisiin suosionosoituksiin. Ja kyllähän siinä vaiheessa omatkin padot aukesivat, vaikken ollutkaan täysin varma miksi. Väristykset kulkivat pitkin selkärankaa koko neljä minuuttia kestävän tykityksen verran. Saavuimme huoneeseen, jossa aikuistunut, runnottu Ellie soittaa kitaraa vapisevin käsin ja laulaa. Synkän melodian siivittämänä myös Joel saapuu sisään ja seisahtuu lopulta Ellien luokse ovenpieleen, kysyäkseen onko tyttö kunnossa ja varmasti menossa kaiken tämän läpi. Ellie kääntää katseensa Joelista ja vannoo värisevällä äänellä etsivänsä ja tappavansa "jokaisen heistä".

Traileri on odotetusti saanut fanit spekuloimaan jatko-osan tarinaa. Moni tuntuu uskovan, että Joel on kuollut, Ellie hallusinoi näkevänsä tämän ja vannoo tappavansa jokaisen, joka aiheutti Joelin kuoleman. Fanien teorioissa kapinallisryhmä Fireflies onkin löytänyt Joelin ja kostanut tälle sen, että mies tappoi heidän johtajansa Marlenen paetessaan sairaalasta Ellien kanssa. Teorioissa esiintyvät myös ajatukset siitä että Ellie kostaa jotakin ystäväänsä Rileyyn tai salaperäisiksi jääneisiin vanhempiinsa liittyen.

Vaikka spekulointi on mielenkiintoista omassa luokassaan, en uskalla tai halua sekaantua siihen. The Last of Us on valehtelematta arvokkain pelikokemukseni uuden sukupolven peleistä puhuttaessa. Yksi kokemuksen hienouksista oli epäilemättä se, etten tiennyt pelistä juuri mitään, kun ostin sen. Olin kuullut pelistä sen verran, että "se on selviytymispeli, jossa tyttö ja vanha ukko tekee matkan zombiemaailmassa". En ollut pelin hankkiessani yhtään pintapuolista informaatiota syvemmin perillä siitä, mihin olen astumassa. Ei ole valetta, kun sanotaan, että parhaimmat asiat tulevat elämään täysin odottamatta. The Last of Usin kävi juuri niin.

Raskas työ lieneekin nyt edessä, kun trailereiden ja jossain vaiheessa tulevien pelivideoiden väistely alkaa. Sosiaalisesta mediasta tulee miinakenttä, jossa yllätystä kaipaava saa taistella henkensä puolesta - etenkin nyt, kun The Last of Us on viimeistään PS4 remasteroinnin jälkeen tullut valtaisalle yleisölle tutuksi. Onneksi peli on kaikkien lähteiden mukaan vielä täysin alkutekijöissään ja tulossa aikaisintaan vuonna 2018. Luulen nimittäin, ettei sydänparkani kestäisi tuloillaan olevaa yhtään aikaisemmin ja paluukin tuntuu luultavasti paremmalta useamman vuoden odotuksen jälkeen.

Ota aikasi Naughty Dog, tiedämme että hyvää kannattaa odottaa.